Viimeisen 30 vuoden aikana, siis 90-luvulta lähtien suomalaisten syntyvyys on ollut selvässä laskusuunnassa. Väestö on lisääntynyt ainoastaan maahanmuuton vuoksi. Tämä ei ole kestävää kehitystä, koska maahanmuutto ei ole parantanut heikentynyttä huoltosuhtetta (työlliset per tuen varassa elävät).
Yhteiskuntamme on muuttunut suuresti, varsinkin sosiaalisesti. Ihanteet ovat muuttuneet; nykyään tärkeintä on elää oma mukava elämä. Enää nainenkaan ei etsi puolisoa, jonka kanssa hän eläisi, vaan haluaa kumppanin, joka olisi hänen kanssaan. Odotukset parisuhteesta ovat kasvaneet ja todellisuus, joka ei tarjoa odotuksia vastaavaa puolisoa, ei riitä. Mieluummin ollaan yksin – ja myös muista syistä. Yksilöllisen elämäntavan vuoksi parinmuodostamisesta on tullut vaikeampaa. Myös työelämän kiire, työttömyyden aiheuttama köyhyys sekä nuorisokulttuurin pirstaloituminen on vaikeuttanut sitä. Näitäkin suurempana syynä kuitenkin lienee taloudellisen turvan ulottuminen kaikkiin Suomessa asuviin; Se on tapahtunut sekä parempien palkkojen kautta että sosiaaliturvaetuuksien lisääntymisen kautta. Kun parisuhde ei ole enää puite, jossa eletään elämää, vaan mahdollinen kiva lisänautinto, on mielestäni ymmärrettävää, että yhä useampi ihminen Suomessa elää yhden hengen taloudessa. Sosiaaliturvajärjestelmä suosii yksinhuoltajia avio- ja avoparihuoltajiin verrattuna.
Jos sitten on sattunut käymään niin onnellisesti, että on päässyt parisuhteeseen ja jopa avioliittoon ihanan kumppanin kanssa, ei sekään varmista että yhteiskunnalle syntyisi uusia veronmaksajia ja kuluttajia. Miksi pitäisi saada lapsia, kun ilman heitä riittää paremmin rahaa ja aikaa matkustella ja keskittyä muutenkin omaan elämään? Sosiaalinen ja ideologinen paine elää vaurasta elämää on niin kova, että se ylittää monessa perheessä haaveet isosta perheestä: ”Enintään kaksi lasta, kiitos!” Pahimmillaan vaatimus olla yhtäaikaisesti hyvin koulutettu huipputyöntekijä, hyvä äiti/isä ja mallimittainen terveysfriikki aiheuttaa stressin, joka heijastuu parisuhteeseen tuhoavina riitoina.
Eron jälkeen lapsia syntyy vieläkin epätodennäköisemmin. Jotkut täydentävät uusioperhettään uusila yhteisillä lapsilla, mutta monet toteavat talon olevan jo tarpeeksi täynnä. Ja monet heistä, jotka haluaisivat lisää lapsia, jäävät ilman uutta puolisoa ainakin siihen saakka kunnes huomaavat olevansa ”liian vanhoja” saamaan lapsia.
Yhteiskunnallisella rahan uudelleenjaolla pystytään vaikuttamaan suurintaan siihen ihmisryhmään, jotka ovat onnellisesti parisuhteessa, jotta he synnyttäisivät enemmän lapsia. Muiden ihmisten potentiaalin saaminen mukaan syntyvyyden nostamiseen vaatiin kulttuurillista muutosta, joka nopeimmillaankin vie vuosikymmeniä.
Jotkut sanovat liberalismin olevan syypää alhaiseen syntyvyyteen. Oikeastaan syypää on individualismi, jolle sosiaalinen liberalismi on raivannut tien.
Mika Kivimaa