Nato-keskustelu on Suomessa ilahduttavasti vapautunut Ukrainen kriisin myötä. Nyt hyväksytään vihdoin avoin keskustelu jäsenyyden hyödyistä ja haitoista ilman keskustelijoiden mollaamista Venäjä-pelkoisiksi tai Nato-intoilijoiksi. Tosin olihan niin, että ne, jotka Venäjän pelosta moittivat, todellisuudessa itse pelkäsivät Venäjää ja siksi kannattivat Nato-jäsenyyttä.
Ukrainen kriisi on muuttanut Euroopan turvallisuusympäristöä. Mielestäni tämä asia pitää nyt yleisesti tunnustaa Suomessa. Tiivistettynä muutos on se, että olemme arvioineet väärin olettaessamme, että Venäjä muuttuu vähitellen tavalliseksi länsimaiseksi demokraattiseksi valtioksi. Nyt, koska tätä ei voi Georgian sodan (2008) ja Krimin miehityksen (2014) vuoksi pitää lähtökohtana turvallisuusratkaisuille, ne pitää arvioida uudellaan. Vanha Paasikiven-Kekkosen oppi ei kuitenkaan ole menettänyt arvoaan. Suomen täytyy aina ottaa Venäjän turvallisuusnäkökohdat huomioon päättäessään omasta politiikastaan.
Venäjän ja Ukrainen hallitusten välisten kiistojen ja Putinin käynnistämien massiivisten sotaharjoitusten sarjan perusteella ei valitettavasti voi uskoa enää sodan välttämiseen. Ainoa tällainen vaihtoehto olisi Ukrainan vapaaehtoinen alistuminen kaikkiin Venäjän vaatimuksiin. Ajankohtainen kysymys onkin nyt, miten Suomen pitäisi toimia, kun nykyinen konflikti laajenee yhä aktiivisemmaksi Venäjän ja EU:n väliseksi konfliktiksi? Sekä EU että Venäjän ovat valtioita, jotka haluavat nousta maailmanluokan suurvalloiksi. Tällöin mittelö toisen ei-suurvallan kanssa on hyvin tavanomainen väline asemansa kohottamiseen.
Nykyään Suomi on liittoutunut, mutta ei sotilaallisesti liittoutunut. On todennäköistä, että EU:lla ei lähivuosikymmeninäkään tule olemaan omaa massa-armeijaa. Tällainen ristiriitainen asema aiheuttaa tietyn vaaran. Liittoutuneena EU:hun Suomi joutuu osalliseksi EU:n ja Venäjän riidoista, mutta sotilaallisesti liittoutumattomana ei saa varmaa suojaa omalta yhteisöltään. Suomi neuvotteli EU:n perustuslakiin niin sanotun ”turvatakuulausekkeen”, mutta, se on vain pelkkää puhetta Naton viidenteen artiklaan verrattuna. Siksi Ukrainan kriisin jatkuessakin on nähty, että jäsenmaat hoitavat ulkosuhteitaan suoraan Venäjän kanssa ja EU:n yhteinen ulkopolitiikka ei olekaan yhteneväistä.
Mielestäni Suomella on näin ollen kaksi vaihtoehtoa lisätä poliittista turvallisuuttansa. Ensimmäinen vaihtoehto on irtautua EU:n yhteisestä ulkopolitiikasta ja harjoittaa itsenäistä ulkopolitiikkaa. Tämän lisäksi Suomen itsenäisestä puolustusratkaisuista pitäisi rakentaa uskottava kokonaisuus. Toinen vaihtoehto on liittyä Natoon ja pyrkiä vahvistamaan myös EU-maiden yhteistä uskottavaa ulkopolitiikkaa. Valinta on niin suuri, että siitä on ehdottomasti kysyttävä kansalta mielipidettä kansanäänestyksellä. Toivon, että suomalaiset ymmärtäisivät nykyisen epäjohdonmukaisen tilanteen.
Puhe Nato-optiosta on illuusiota. Suomi kyllä otettaisiin jäseneksi eikä se maksaisi paljoakaan, mutta Suomen asema Venäjän johdon näkökulmasta ei ole juurikaan erilainen kuin Ukrainan asema. Suomi on – niin kuin Ukrainakin – entistä Venäjän aluetta, joka on Naton rauhankumppanimaa ja jonka käyttämästä maakaasusta 100 % tulee Venäjältä. Natoon ei kuitenkaan pääse päivänä, jolloin sota on jo alkanut, joten mitään optiota ei ole. Optio ei tarkoita vaihtoehtoa. Vaihtoehtoja on aina, mutta puolustuksen uskottavuus syntyy ensisijaisesti oman maanpuolustuksen kautta. Islanti voitaisiin valloittaa nopeasti, vaikka se onkin Naton jäsen.
Olen vahvasti sitä mieltä, että Suomen uskottava maanpuolustus vaatii yleistä asevelvollisuutta, useita varuskuntia, jalkaväkimaamiinojen käyttövalmiutta sekä teknisesti ja määrällisesti riittävää ilmatorjuntaa. Nykyisin näistä jokaisesta on tingitty jo liikaa. Perussuomalaiset Nuoret vaativat äskettäin aiheellisesti puolustusmäärärahojen nostamista 50 %:lla vuoteen 2020 mennessä.
Mika Kivimaa