Meriliikenteen rikkipäästörajoituksista, jotka tulevat voimaan itämerellä 2015, on väärin syyttää EU:ta, kuten jotkut ovat tehneet. Kysehän on maailman merenkulkujärjestön (IMO) päätöksestä, jonka pohjalta EU teki oman direktiivinsä. Suomi neuvotteli asiasta IMO:n kanssa eikä hallitus kehdannut olla allekirjoittamatta tätäkään kansainvälistä sopimusta enää siinä vaiheessa, kun sopimus on pitkän prosessin jälkeen saatu aikaan. Ei vaikka tiedettiin, että sopimus on Suomen teollisuudelle todella haitallinen. On järkyttävää, että Suomen hallitus ei ole puolustanut Suomen kilpailukykyä IMO:n neuvottelupöydässä. Rikkipäästösopimus lyötiin lukkoon Keskustan Anu Vehviläisen ollessa liikenneministerinä lokakuussa 2008.
Suomen teollisuusyritykset tekevät parhaansa oman kilpailukykynsä parantamiseksi. Valtion pitäisi tehdä myös oma työnsä Suomen kilpailukyvyn ylläpitämiseksi. Nyt ei kuitenkaan ole ensisijaista syytellä syyllisiä, vaan etsiä ratkaisuja, joilla Suomi ja sen vientiteollisuus voisivat selvitä ainakin viiden vuoden jakson, jolloin Suomen ja sen kilpailijamaiden tuotteiden vientikustannuksiin tulee merkittävä lähtökohtaero. Näin jatkuu ainakin vuoteen 2020 asti, jolloin Välimeren rikkipäästöraja laskee myös 0,1 %:iin – jos Etelä-Euroopan maat pitävät IMO:n päätöksestä kiinni. Koko maailmassa laivojen rikkipäästöraja laskee 0,5 %:iin viimeistään vuoteen 2025 mennessä.
On suuri vaara, että tulevien rajoitusten vuoksi Suomen teollisuudella ei ole halua investoida Suomen tehtaisiin senttiäkään, jolloin teollisuus jatkuu kuihtumistaan Suomessa. Teollisuus on jo kertonut investointihalukkuuden romahtamisesta rikkipäästörajoitusten vuoksi. Itämeren Etelä-Eurooppaa tiukemmat rikkipäästörajoitukset lisäävät Suomen vientirahtikustannuksia todennäköisesti yli 600 miljoonaa vuosittain. Rikkipäästöjen rajoittaminen on tietenkin tärkeää ympäristönsuojelun kannalta, mutta vastaavasti pitää ajatella kuinka monta ennenaikaista kuolemaa aiheuttaa työpaikan menetyksistä aiheutuvien talous- ja perheongelmien kautta syntyvät itsemurhat ja muut tragediat.
Merenkulun tukiaisten sijaan mielestäni parempi ja kestävämpi ratkaisu olisi Suomelle uuden vientisataman avaaminen jäämerelle, jossa ei ole 0,5 % rikkipäästörajaa ainakaan ennen vuotta 2020. Viidessä vuodessa moni tehdas ehtii sulkea ovensa, mutta rautatien rakentaminen Suomesta jäämerelle ei vie niin kauan. Tekniikka ja Talous -lehti esitteli marraskuussa ansiokkaasti eri vaihtoehtoja rautatieyhteyden rakentamiseksi jäämerelle. Halvin ratkaisu olisi käyttää Murmanskin satama. Kuitenkin jo pelkästään sen takia, että siitä syntyisi vahva riippuvuussuhde Venäjän ulkopolitiikkaan, se on vaihtoehto, jota kukaan ei halua harkita. Jäljelle jää radan vetäminen Norjan Skibotniin tai Kirkkoniemeen. Rata Skibotniin olisi halvempi kuin Kirkkoniemeen, mutta siellä ei ole tavaraliikenteen satamaa toisin kuin Kirkkoniemessä. Lehtitietojen mukaan Norjalaisilla on halua investoida satamaan, jos suomalaiset päättävät rakentaa rautatien Suomesta Norjaan. Kannatan rautatien rakentamista Kirkkoniemeen, koska se lisääntyvien malminkuljetusten lisäksi samalla kehittäisi Pohjois-Suomen yleistä infrastruktuuria ja edistäisi Lapin matkailua, kun turistit voisivat tulla junalla jopa Saariselälle asti. Siten ehkä myös vähenisi holtittomasti omalla autollaan kaahailevien venäläisturistien vaara Lapin teillä.
Jäämeren vientisatama olisi huomattavasti edullisempi ja nopeampi vientiväylä etenkin Pohjois-Suomen massatuotteille, kuten sellulle ja paperille sekä malmille, mutta myös eteläisemmästä Suomesta lähtevälle kaikenlaiselle muulle tavaratuotannolle silloin, kun se suuntaa Itä-Aasiaan, olivat rikkipäästörajat mitkä tahansa. Venäläiset ovat 2010-2011 lisänneet merkittävästi liikenneintilupia koilisväyläreitillä. Siksi Jäämeren vientisamatan avaaminen olisi pitkän tähtäyksen järkevä investointi Suomen kilpailukyvyn pelastamiseksi.