…on yhteys. ”Niin pysyvät nämä kolme: Usko, toivo ja rakkaus; mutta suurin on rakkaus” (1.Kor. 13:13). Miksi? Mitä teemme uskolla ja toivolla, jos rakkaus on kaikkein oleellisinta?
Usko on luottamus jonkin asian totuudenmukaisuuteen. Usko on asian totena pitämistä, vaikka asiaa ei voi nähdä tai muutoin olevaiseksi todistaa. Usko on vilpitöntä antautumista hyväksymään mahdollisuus, että elämän koko todellisuus ei ole siinä, mitä pystymme hyvin rajallisilla aisteillamme ymmärtämään. Usko synnyttää toivoa, sillä mielemme kaipaa vahvistusta asiain todellisen tilan käsittämiseen. Sitä vahvistusta me saamme ennen kaikkea kokemuksen kautta. Mutta ensin tarvitsemme toivoa, jotta uskallamme kokeilla.
Toivo on valtava voimavara. Ilman toivoa ihminen juuttuu katkeruuteen tai alakuloisuuteen eikä katso eteenpäin, mahdollisuuksiin. Periksiantamaton toivo on se voima, joka saa ihmiset jatkamaan toimintaansa vastoinkäymistä huolimatta siihen saakka, että työn vaikutukset alkavat näkyä. Kun meillä on toivoa, me pystymme elämään uskomme mukaisesti, toivon tukemana, vaikka olosuhteet eivät olisikaan vielä muuttuneet mitenkään. Toivo synnyttää kaipuun rakkauteen, kaipuun siihen, että uskon muutoksesta tulisi näkyvää ja koettavaa. Luja toivo antaa voiman rakastaa. Täten toivo synnyttää rakkautta.
Rakkaus on konkretiaa, rakkaus on fyysistä. Rakkaus on tapa, jolla materiaan kuuluu suhtautua. Rakkaus on se, mikä tekee muutoksesta näkyvää ja kuuluvaa. Ääni kulkee vain aineessa. Rakkautta on sana, joka henkii hyväntahtoisuutta. Rakkautta on myös tiukka sana, joka vaatii oikeudenmukaisuutta. Rakkaus parantaa sielun vanhat haavat.
Suurin on rakkaus, sillä se tekee ajatuksesta, uskosta konkreettista: totta tässä maailmassa. On silti erittäin tärkeää ymmärtää kuinka pitkä ja tärkeä on ketju ennen rakkautta. Ilman ajatusta mistään hyvästä ei tiedetä. Ilman uskoa tämän hyvän ei uskota voivan olla todellisuutta. Ilman unelmaa, toivekuvaa, ei ole tahdonvoimaa pyrkiä tekemään siitä todellisuutta. Ilman rakkautta mitään hyvää ei tapahdu.
Ilman rakkautta mitään hyvää ei tapahdu, mutta silti ilman uskoa ja toivoa, toiveet jäävät vain ajatuksiksi. Mutta, kun jotain hyvää tapahtuu, monet muutkin uskovat, vaikka eivät uskoneet vielä silloin, kun eivät sitä itse kokeneet. Täten rakkaus synnyttää uskoa. Siihen nähden onkin hyvin loogista, että Jeesus ei juurikaan käskenyt ihmisiä uskomaan (,sillä usko on Jumalan lahja Joh. 6:29), vaan hän käski (esim. Joh.13:34-35) rakastamaan toinen toisiaan. Jeesus nimittäin tahtoi erityisesti synnyttää uskoa.
Sama toimintaperiaate pätee kyllä myös pimeyteen kiertävänä ketjuna: Epäusko synnyttää epätoivoa, epätoivo synnyttää välinpitämättömyyttä ja välinpitämättömyys synnyttää epäuskoa. Olethan sinä rakentamassa rakkautta kohti johtavaa ketjua?
Kukaan, joka ei salli itsensä kokea rakkautta, ei voi rakastaa. Siksi ihminen voi uskoa vain sen verran, kuinka suurena hän kokee rakkauden.
Mika Kivimaa