Suomessa ajatellaan usein virheellisesti, että uskonto on yksityisasia. Näin ei ole. Uskonnollinen vakaumus on yksilön henkilökohtainen asia ja sen vapaan valinnan edellytys on valtiossa harjoitettava uskonnonvapaus. Uskonto on siis henkilökohtainen asia, mutta ei koskaan yksityisasia, vaan se on yhteisöllinen asia. Mikäli jokin uskonto ei sisällä ajatusta hyväksyttävästä itsenäisestä valinnanvapaudesta, maassa, jossa se on valtauskonto, ei ole uskonnonvapautta. Katolisessa keskiaikaisessa Euroopassa ei ollut uskonnonvapautta. Se tuli vallitsevaksi uskomukseksi vasta uskonpuhdistusliikkeen ja valistusajan vaikutuksesta.
Maasta riippumatta, uskonto on se mikä määrittää kunkin maan arvopohjan ja siihen pohjautuvan lainsäädännön yleisen linjan ja trendisuuntaukset. Uskonto muokkaa valtion sekä sosiaalisen elämän normeja hyvin voimakkaasti yhä nykyäänkin. Uskonto on kokoelma erilaisia uskomuksia, jotka saattavat olla – tai jotka eivät ole välttämättä – koottuna yhteen muodollisen seurakuntarakenteen puitteisiin. Nykyinen, valtionuskonnoksi nousemassa oleva marxilaisperäinen kulttuurirelativismi, joka sisältää tutummat käsitteet ”monikulttuurisuus” ja ”intersektionaalinen feminismi”, on jo muokannut huomattavasti suomalaisten keskimääräistä arvomaailmaa. Juuri tämä aate on syöttänyt yhteiskuntaamme ajatuksen siitä, että uskonnon tulisi olla yksityisasia. Kun uskonto valehdellaan yksityisasiaksi, torjutaan yleinen oikeus pyrkiä sanallisesti vaikuttamaan toisen ihmisen ajatusmaailmaan: Sanotaan ”Älä puutu siihen, se on minun yksityisasiani.” Mutta kun elämme samassa yhteiskunnassa rinta rinnan, ei kuitenkaan oma ajatusmaailmamme voi eikä saa olla yksityisasia. Ajattele esimerkiksi miten vaikuttaa se, jos ajattelemme venäläisen fašismin olevan venäläisten yksityisasia? Meillä pitää olla vapaus uskoa, mutta myös pitää olla vapaus puuttua toisten uskomuksiin. Kohteliaisuus ei vaadi vaikenemista eikä myötäilyä.
Viime vuosina suomen evankelisluterilainen kirkko on suuressa määrin niellyt pureksimatta kulttuurimarxistiset ajatukset sukupuolesta ja siitä, että kuinka toisia uskontoja pitää kunnioittaa, koska ”uskonto on jokaisen yksityisasia” ja ”kaikissa uskonnoissa on jotain hyvää”. Tämän seurauksena monet kristityt ovat eronneet kirkosta ja monet muut uskovaiset ovat jättäneet eroamatta. Kirkko on mukautumalla ajan henkeen hukannut oppinsa omaperäisyyden ja terävyyden. Mutta kuitenkin tämä kirkko on yhä suuri tekijä suomalaisessa yhteiskunnassa ja sen arvomaailman muokkaajana. Seurakuntavaaleissa valitut henkilöt osaltaan ovat vaikuttamassa siihen kuinka kirkon arvomaailma konkretisoituu käytännön kysymyksissä. Siksi sinun on tärkeää ymmärtää, että äänestämällä konservatiiveja, kuten minua, vaikutat siihen kohdellaanko seurakunnassamme uskontoa yksityisasiana vai yhteiskunnallisena asiana. Kun uskontoa kohdellaan yhteiskunnallisena asiana, toisiin uskontoihin – mukaanlaskettuna monikulttuurisuus ja äärifeminismi – ei suhtauduta vaarattomina ja haitattomina asioina.
Koska huomasin, että aikaisempi uskonnollisuuteni haittasi omatoimisuuteni ja itseluottamukseni kehittymistä, olen kehittänyt itseni ja toisten henkiseksi tueksi jumalattoman hyvyydenuskon, jossa minkäänlaista palvomista ei hyväksytä. En ole kuitenkaan eronnut seurakunnan jäsenyydestä, koska kirkollisverolla tuen monia hyviä sosiaalisen tuen käytäntöjä.
Usko tai älä, mutta äänestä kuitenkin, koska uskonto on aina yhteiskunnallinen asia!
Mika Kivimaa
Vaasa