On järkyttävää, että maailman köyhille maille annetaan miljardeja kehitysapua, mutta eri kehitysapumuotojen tuloksia ja yhteisvaikutusta ei tilastoida mitenkään. Koska kehitysapua saavien valtioiden, joista suurin osa on afrikkalaisia valtioita, bruttokansantuote ja yleinen elintaso on viimeisen 50 vuoden aikana noussut hyvin vähän tai ei ollenkaan, voidaan väittää, että tukimiljardit ovat menneet lähes täysin hukkaan.
Kevyesti, asiaan perehtymättä voidaan väittää, että kehitysavulla aikaan saadut kehityksen on tuhonnut sisällissodat. Pääosin tämä väittämä on kuitenkin vailla todellisuuspohjaa. Lisäksi, mikäli niin olisi, eikö silloin kehitysapu ole kohdistettu väärin? Eikö kehitystä pitäisi luoda siltä pohjalta, että rakennetaan ensin kulttuuria, joka osaa ratkaista sisäiset erimielisyydet ilman aseita, jotta voidaan kehittää elintasoa?
Afrikkalaiset esitetään yleensä passiivina olosuhteiden uhreina, vaikka korruptio, aseelliset selkkaukset, hillitsemätön väestönkasvu ynnä muu vaativat aktiivista toimintaa. On hyvin ymmärrettävää yksilöllisellä tasolla, miksi esimerkiksi nuori nigerialainen tekee kaikkensa keksiäkseen keinon päästä Eurooppaa ja luoda itselleen siellä paremman elämän. Mutta jos näiden nuorten energia kohdistuisi oman kotimaan korruption ja diktatuurin vastaiseen taisteluun, he pystyisivät pian luomaan paremman elämän itselleen kotimaassaan. Tai ainakin seuraava sukupolvi pystyisi.
Tansania ei ole kärsinyt sisällissodasta viimeisen 60 vuoden aikana niin kuin monet muut Afrikan maat. Tansanian bruttokansantuote oli 1950-luvun alussa samalla tasolla kuin Etelä-Korean. Tiedämme, että Etelä-Korea on nykyään suhteellisen vauras teollisuusmaa. Tansania on edelleen köyhä kehitysmaa, vaikka on saanut miljardeja kehitysapua näiden vuosien aikana. Kehitysmaatutkimuksen ex-professori Juhani Koponen on todennut, että ”Tansaniassa avun tulokset eivät vastaa siihen uhrattuja panoksia”.
Miksi näin? Tähän on muutama pääsyy, joka pätee myös muihin valtionbudjettiin ohjattua kehitysapua saaneisiin valtioihin. Ensinnä, jos maa kehittyisi, se ei saisi enää kehitysapua ja joutuisi kustantamaan kaiken itse. Määräajaton kehityspu siis kannustaa olemaan kehittymättä. Toiseksi, valtiollinen kehitysapu ruokkii korruptiota, sillä onhan rahat johonkin käytettävä, jotta voitaisiin säilyttää köyhän maan status. Kolmanneksi, valtiollinen kehitysapu tukee korruptoituneiden valtarakenteiden säilymistä. Rahalla on helppoa vaientaa ne, joilla ei ole rahaa tuoda mielipiteensä koko kansan tietoisuuteen.
Neljänneksi, suurin osa länsimaiden antamasta kehitysyhteistyörahoista ohjataan valtion budjetin kautta opetus- ja terveydenhoitoalan kehittämiseen eikä paikallisen liiketoiminnan kehittämiseen. Mitä lukutaitoinen, terve ja työtön afrikkalainen tekee sitten tultuaan täysi-ikäiseksi? Viljelee pientä peltotilkkua tai pyrkii Eurooppaan töihin. Näin kehitysavulla onkin luotu siirtolaisuuspainetta! Jos väestönkasvu on nopeampaa kuin talouskasvu, silloin maan bruttokansantuote per asukas laskee ja siis ihmisten elintaso laskee.
Suomen antoi 2012 yli 1,1 miljardia euroa kehitysapua. Naivit maailmanparantajat ovat pahoillaan siitä, että se pilaa Suomen mainetta jäädessä alle YK:n suosituksen, 0,7 % maan bruttokansantuotteesta, vaikka ainoastaan viisi maata maailmassa antaa kehitysapua vähintän 0,7 % BKT:sta. Sambialaisen taloustieteilijän Danbisa Moyon mukaan vain 15 % kehitysavusta päätyy oikeisiin kohteisiinsa. Tämä ei ilmeisesti haittaa joitakin suomalaisia ”maailmanparantajia”: Pekka Haaviston ollessa 2012 Mosambikissa maan kehitysministeri oli sanonut: ”Öljyn ja maakaasun ja muiden resurssien vuoksi meistä tulee rikas maa emmekä tarvitse apua enää kolmen vuoden päästä.” Suomen ulkoministeriön edustaja oli puuttunut puheeseen ja sanoi: ”Olette väärässä. Mosambik tarvitsee apua jatkossakin.” Haaviston mielestä ”se oli hyvin hämmentävää”. Minun mielestäni se on typerää toisen valtion asioihin puuttumista ja ehkä pelkoa siitä, että itse ei pystykään enää näyttelemään todellista hyväntekijää.
15 % Suomen antamasta kehitysavusta olisi noin 168 miljoonaa euroa. Luulen, että kohteisiinsa päätyneiden apurahojen osuus on kuitenkin hieman suurempi, koska 2012 vuonna muuta julkista kehitysapua kuin ”varsinaista” eli kohdemaan valtionbudjetin kautta ohjautuvaa tukea oli annettu 244,6 miljoonaa euroa.
Aiemmissa kappaleissa kerrottuja syiden vuoksi, mielestäni Suomen kehitysapumäärärahojen käyttöä pitäisi muuttaa seuraavasti: Valtiollinen kehitysapu on lakkautettava kokonaan, mutta vuoden viiveellä, jos kyseinen maa suostuu ottamaan vastaa kansalaisensa, jotka tällä hetkellä istuvat rikostuomiotaan jossain Suomen vankilassa. Kehitysapua vastaanottavan maan on sitouduttava väestönkasvun sääntelyohjelmaan, jonka mukaan kukin perhe saa synnyttää suurintaan kaksi lasta. Lisäksi demokratiaan liittymättömiä kehitysprojekteja toteutetaan vain niissä maissa, joissa on monipuoluejärjestelmä. Säästyneet kehitysapu määrärahat pitää kohdentaa uudelleen annettavaksi ainoastaan luotettavien kehistyöyhteistyöorganisaatioiden kautta (kuten Kepan jäsenjärjestöt, Kirkon ulkomaanapu SPR, jne.) yhteistyöprojekteihin, joita on koodinoimassa ja valvomassa joku suomalainen henkilö. Mikäli luotettavat kehitysyhteistyöorganisaatiot eivät pysty lisäämään kehitysprojektejaan niin nopeasti kuin rahat sallisivat, jakamatta jääneet rahat ohjattakoon työpaikkojen luomiseen Suomessa suomalaisille.
Mika Kivimaa